Mutta Karu hylkäsi kutsun. Omatuntonsa ei sallinut hänen tehdä suurta syntiä, koska Jumalan sanassa nimenomaan lausutaan voi-huuto niiden ylitse, jotka syövät leskein ja orpoin huoneet tyhjäksi.
— Ole sitte tulematta, sanoi Anni. Karun kanssa puhellessa oli hän totutellut käyttämään mahdollisimman selviä ja lyhyitä lauseita.
Kylän miehet eivät olleet yhtä arkatuntoisia, vaan tulivat Annin tupaan ja nauttivat mitä tarjona oli; istuivatpa siellä iltaan asti teetä juoden, tupakkia polttaen ja tarinoiden maailman menosta ja eletyistä ajoista.
Istuen kumarassa, kyynäspäät polvilla ja kädet, leuan alla, kuunteli
Miekkonen heidän puheitaan; joskus toki sanoi sanan joukkoon. Hän ja
Jukka lähtivät ensimmäisinä pidoista kotiin. Isän jäljessä astuessa
tuli hauta, kirstu ja valkoinen lumikerros Jukalle silmäin eteen.
Samassa mäki, koti ja taivas olivat lausuvinaan surullisesti:
— Nyt Jukka olet orpo poika.
Ohuet pilviharsot peittivät taivaan; laenpuolella kumotti kuu, mutta alempana Herttalan lähellä loisti suuri ja kirkas tähti.
— Olisi siivet, että lentäisi tuonne. Kodin ovelta samassa kuului isän ääni:
— Minne sinä jäit?
Jukka kiirehti polkua alas kotiin.
Tuvan ikkunat olivat paksussa jäässä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin ulkona. Miekkonen pani puita pesään ja sytytti ne tervaisella sirulla palamaan. Istui sitte liedelle, asetti kyynäspäät polville ja kädet leuan alle.