— Minkä minulle voitte?
Siten oli käynyt juuri äskenkin. Kun piti lähteä lukemaan, intti Jukka sitkeästi vastaan ja lausui viimeiseksi puheekseen nuo sanat. Mutta olipa Annillakin jo kerran vastaus valmiina; hän välinpitämättömästi virkkoi:
— Minkä me voimme? Mutta eiköhän Karu voi? Pyydämme hänen opettamaan sinua.
Kovinkaan korvapuusti ei olisi vaikuttanut niin tehoisasti kuin mummon sanat. Jukka heti haki kirjan ja lähti Kaisan kanssa petäjän juurelle. Mutta lukeminen sujui peräti huonosti. Tällä erällä ei Jukka osannut sitäkään vähää kuin muulloin; arvoittelemalla hän tokasi kirjaimista tavuja, tavut lausueli moneen suuntaan sanoiksi, toivoen että joku niistä sitte olisi kohtuullinen ja oikea. Kaisa koetteli vuoroin ystävällisiä sanoja, vuoroin nuhtelevia lauseita, mutta apua ei lähtenyt mistään.
— Käskyt olivat helppoja, mutta tätä kirjaa en minä opi. Jukka sulki kirjan ja tähtäsi isolla varpaallaan suurta muurahaiskekoa, joka seisoi keskellä mäkeä.
Kaisa ei heti vastannut, vaan alkoi purkaa sukan kantapäätä, johon harmissaan oli tullut kutoneeksi vääriä silmiä.
— En opi millään. Tämä kirja on semmoinen.
— Et opi, kun mielessäsi aina on hevoset ja varsat.
— Enkä minä tahdokaan oppia. Saat nähdä, että minä tulen laatuun, vaikka en osaakaan lukea enkä laulaa.
— Etpähän tule laatuun. Et pääse rippikouluun, et pääse koskaan mieheksi, ei kukaan pidä sinua metsänpetoa parempana, joll'et opettele lukemaan. Sinua nauraa ja pilkkaa kylän variksetkin.