Jukka tavallisesti lasketteli Kaisalle sanan sanasta, kaksi paraasta, mutta nyt jäi hän vastauksen velkaa.
— Äidillesi aina lupasit tulla hyväksi pojaksi, mutta nyt et tottele enää ketään.
— Älä puhu sillä tavalla. Jukka huokasi syvään ja avasi kirjan.
— Koetetaan nyt taas, ehkä menee paremmin.
— Voi toki näitä päiviä! Jukka alkoi piirtämään tikun terävällä kärjellä hevosen kuvaa lehden laitaan, jossa niitä jo oli entiseltä iso joukko, monta eri kokoa ja luontoa. Minä tavaan, jos tulet huomenna kanssani Kotosuolle, muuten en.
— Lakkiasiko hakemaan?
— Sitä niin. Eilinen päivä vasta oli onneton.
— Miksi karkasit?
— Älä sitä kysy, kysy ennemmin, miksi en löytänyt mätästä, jonka viereen panin lakkini. Lakissa oli hilloja, joita aioin tuoda sinulle ja mummolle. Syötyäni juovukoita niin paljon kuin jaksoin, aioin lähteä kotiin, mutta en löytänytkään mätästä, vaikka henki olisi mennyt.
— Ja vasta auringon laskettua tulit suolta kotiin, lakitta, uuvuksissa ja…