— Olisivat nekin menneet oikein, mutta hevosenkenkä, jonka eilen illalla löysin, tuli juuri silloin mieleeni. Arvaatko, se on Hiirakon kenkä.
— Voi olla.
— On varmaan. Herttalan hevosia tuotiin eilen aamulla niityltä kotiin, ja Oskari ajoi edellä Hiirakon selässä. Ai, voi, kuinka kovaa se ajoi tässä Toramäen kohdalla; se laski niin häpeämättömästi. Perässä juoksi pieni varsa, semmoinen kaunis sukkajalka. Siitä vasta hevonen tulee.
— Vai niin. Luetaan taas, että ehdimme määrän täysi onnen iltaa.
Jukka avasi herkästi kirjan ja tavasi levähtämättä luvun loppuun Ei tullut ainoatakaan virhettä.
— Nyt minä luen tavuttain yhteen.
— No lue nyt.
Kaisa kuunteli tarkasti. Hän salaa pelkäsi, että Jukka kompastuu nurinniskoin jo ensimmäisissä riveissä ja suuttuu sitte lukemiseen moneksi ajaksi. Mutta niin ei käynytkään. Jukka luki tavuttain sanoja, tosin hitaasti ja hartaasti, mutta ihka oikein; parsia ei tarvinnut kertaakaan.
— Nyt se loppui. Hoi, voi! Iloissaan sulki Jukka kirjan ja lähti nilkuttamaan yhdellä jalalla ympäri petäjän.
— Eikä tullut yhtään virhettä.