— Ei alkuakaan. Nyt on sinun vuorosi. Pieni piika, päästäppä nyt luku.
Kaisan jokapäiväinen tinka oli oppia luettava luku ulkoa. Asettaen korviinsa peukalot ja etusormet silmäluomille, kuten muistia ponnistaissa oli tottunut tekemään, luki hän luvun juoksevasti ulkoa.
— Oh, sinä laskit kuin aisakellolla.
Päivän helle oli tällä välin muuttunut vilpoisaksi ja ihanaksi illaksi. Lasten mieli virkeni, ilo ja hupi puhkesivat esille; he jäivät petäjän juurelle kisailemaan ja leikkiä lyömään.
— Tuon kävyn tahtoisin minä alas sinulle. Jukka heitti kivellä männynlatvaan, mutta ei osannutkaan käpyyn; se jäi kellertämään ylös. Voi paimenen piimät! Niin suuri ja lihava käpy!
— Ei se ole käpy, se on lammas, virkkoi Kaisa. — Annetaan sen olla siellä ja leikitään sen sijaan torpparia. Ole sinä emäntänä, minä olen isäntänä; olkoon talvi, ja minä tulen surullisena metsästä kotiin, sillä kirveeni lohkesi kuivaa oksaa lyödessä. Täällä päin on ovi, josta minä astun sisään, mene sinä lähemmäksi mäntyä, siellä on liesi, valkea ja…
— Jukka, tule joutuin tänne, kuului samassa Karun huuto.
Lapset kavahtivat kuullessaan yrmeän äänen.
— Mitähän tuo tahtoo?
— Mene luokse, kun kerran käskee. Jukka meni Karua kohden, mutta hän käveli hitain ja epäilevin askelin.