— Mikä sinua takaisin kiskoo? Niinhän sinä liikut kuin myllyn alimmainen kivi.
Nähtyään Karun kädessä hopearahan tuli Jukka rohkeammaksi.
— Tässä minä olen, sanoi ja hyppäsi kutsujan eteen. Mihin minua tarvitsette.
— Juokse puotiin ostamaan nisusia tämän rahan edestä. Kara pudotti hopearahan Jukan kouraan. Tuo pehmeitä ja juokse joutuun, Herttalan isäntä tuli meille.
— Kyllä minä juoksen ja joudun. Matkien vallatonta ja juoksuintoista varsaa, tepasteli Jukka silmänräpäyksen ajan paikallaan ja lähti sitte kipasemaan aika juoksua kylään.
Kauppias oli kahdenkesken Franssin kanssa puodissa. Muuan köyhä emäntä oli juuri käynyt ottamassa tavaraa velaksi, ja Franssi kirjoitti paraikaa emännän nimeä kapeaan kirjaan. Kauppias itse ei kyennyt omaa nimeänsäkään kirjoittamaan, mutta hän pitikin taitamattomuuttaan siinä suhteessa enemmän kunniana kuin häpeänä, hän olikin kauppamies eikä kynämies. Köyhästä pojasta oli alkanut ja rikkaaksi oli päässyt. Ensin teki kellokauppoja, joissa voitti ja oppi pitämään omaa puoltansa, sitte osteli raavaita ja vaihteli hevosia; niissä kaupoissa voitti enemmän ja oppi yhä taitavammaksi. Kaikkia toimiaan seurasi loistava onni ja menestys. Tosin pahat ja kateet kielet kertoivat, että hänen kukkaronsa, silloin kun hän tänne kylään tuli ja kaupan alotti, oli vielä jokseenkin ohut ja laiha, mutta ei sekään seikka ollut kuin kunniaksi. Se onkin mies, joka köyhästä pojasta kynsii itsensä rikkaaksi mieheksi. Niitä miehiä on harvassa.
— Se on saanut paljo meiltä velaksi, sanoi kauppias Franssille. Kirjoita kalliimman jälkeen eli kymmenen penniä korkohintaa jokaiselle markalle.
— Tietysti.
— Joka velaksi ottaa, hänen täytyy aina maksaa enemmän.
— Tietysti.