— Ja tuskin siltä rahaa saakaan. Kirjoita vaan kymmenen penniä lisää joka markalle. Ei kukaan korotta lainaile.
Kauppias tuli ovelle, avasi sen ja katseli ulos kylän pelloille; eräällä oli jo leikattu ruista, ja kuhilaita oli saroilla taajasti. Omituinen tyytyväisyys levisi hänen viekkaille kasvoilleen, kun katseli suuria kuhilaita, joihin ilta-aurinko loi kultaista hohdettaan. Niistä juuri heruu hyötyä hänellekin. Velkahiset myövät viljaa ja tuovat rahat hänelle. Kelpaakin nyt myödä, sillä rukiita ainakin tulee runsaasti. Kauroista ehkä tulee kato. Tulkoon. Hänellä on vanhoja sata tynnyriä, ja niissä ovat rahat maanneet hyödyttöminä kiinni jo lähes vuoden ajan. Mutta jos nyt sää pysyy vielä kaksikin viikkoa yhtä kuumana ja kuivana kuin tähän asti, niin kyllä keväällä käyvät kaurat kaupaksi. Melkein kylän jokainen isäntä tarvitsee siementä peltoonsa. Silloin niistä sopii kaapata korot ja korkojen korot. Ei se ole väärin. Saahan tarvitsevaa auttaa ja avusta ottaa korvausta asianhaarain mukaan. Vihatuksi siitä tulee, mutta mitä lukua siitä? Aina köyhät rikkaita vihaavat. Häntäkin sanovat tuhmaksi, aasiksi ja moneksi muuksi. Totta puhuen ei hän mikään kirjamies olekaan, mutta kaupan vaan osaa tehdä siinä kuin joku toinenkin. Viisauskin on maailmassa monenlaista. Jos asiat oikein ajatellaan juurta myöten, lienee hänellä parahinta laatua. Jo pienenä poikana, silloin kun muiden tavallisten ihmisten järki vielä makaa kapalossa, huomasi hän että ne ihmiset, jotka tekevät raskainta työtä myöskin syövät kaunaisinta leipää; mutta ne, jotka osaavat ostaa helpolla ja myödä kalliista, elävät herrakkaisesti ja kuolevat rikkaina. Eläminen rikastumatta on jokseenkin samaa kuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, olkoon mies sitte kuinka viisas tahansa; mieheksi hän on aina huono…
Köyhän emännän tili oli valmis korkohintoineen, kun Jukka tuli puotiin. Franssi rupesi heti ilvehtimään, kysyen:
— Mitä sinä ähmästät ja kenenkä kanoja olet ollut varkaissa?
— Minä juoksin sen tavalla, vastasi Jukka, joka sanoista nolostui pahanpäiväisesti. Enkä minä ole ollut kanoja varkaissa. Kotoa minä tulin nisusia ostamaan; anna pehmeitä nisusia tämän rahan edestä.
— Kenelle niitä viet? — Karulle.
— Onko siellä vieraita?
— On Herttalan isäntä, ja minulla on kiire.
— Pane sitte tuoreita, käski kauppias.
Ollen aina huvitettu Franssin sukkeluuksista, läheni hän Jukkaa ja jatkoi ilvettä. Viekkaasti nauraen sanoi hän: