Alussa tahtoi Jukalle jäädä luokoa, mutta pian hän oppi vetämään sitomat sukkelasti kiinni ja pysymään Kaisan rinnalla. Sitte työkin tuli hauskaksi. Tosin aurinko poltti kaulaa ja käsivarsia, ja sänkikin pisteli sääriin, mutta kaks' kuus' mokomista kiusoista. Olihan viisikolmatta penniä kaunis ja kirkas hopearaha.
Aikaa myöten sormet kuitenkin tulivat ihmeellisen kipeiksi ja aroiksi. Illalla leikkaajani hioessa sirppiä, sanoi Jukka Kaisalle.
— En minä ymmärrä, mutta sormeni tulevat kovin kipeiksi.
— Eikö sinua myöskin väsytä ja eikö myöskin tee mielesi lähteä kotiin? ivasi Kaisa.
— Ei minua liiaksi väsytä eikä minun tee mieleni kotiin, mutta sormeni ovat kovin kipeät.
— No näytä nyt niitä.
Jukka näytti oikean kätensä sormia; niissä kynsilihat olivat halkeilleet, ja halkeamista tirskui veri.
— Kiesus poika sinua! Mitenkä sinä sidot?
— Samalla lailla kuin sinäkin, mutta en minä ymmärrä miksi sormeni menevät ihan rikki.
Kaisa otti käteensä Jukan sitoman; side oli kiristetty lujaan niinkuin vanne astian ympäri.