— Eihän tämä enää ole sitomista, tämähän on kuristamista. Ihme että on sormissasi enää kynsiäkään jäljellä. Koetapa minun sitomiani.
Jukka koetti Kaisan sitomaa; sen side oli höllällä, joten sai tuskatta sormet väliin.
— Sido sinäkin niin.
— Mutta kun isä aamulla opetti meitä, käski hän vetämään siteen lujasti kiinni, ja sen kuulit sinäkin.
— Vaikka käski, ei hän tämmöisiksi tarkoittanut. Eihän kenenkään kädet rautaa ole.
— Mutta jos tulevat liian hölliä.
— Eivätkä tule. Ja kyllä isäsi sitte muistuttaa, käsitteleehän hän jokaista sitomaa. Tottele nyt vaan, muuten hukka sinut perii. Kotona panemme talia sormiisi, niin paranevat jo huomiseksi.
Luottaen Kaisaan alkoi Jukka enemmän noudattaa kohtuutta työssään; hän ei enää vetänyt sidettä kovin kireälle, mutta ei jättänyt liian höllällekään; siten sitomat tulivat parahiksi hyviä ja työ kävi kahta helpommin. Iltaviileässä ei hiki enää kirvellyt niskassa, eikä aurinkokaan polttanut käsivarsia; sänkikin lauheni pehmeäksi, joten ei pistellyt kipeästi sääriin.
Isäntä itse tuli illalla käskemään väkeä työstä pois. Sitomat lyötiin miehissä kokoon, ja ensimmäinen leikkuupäivä oli illassa. Klaun rinnalla käveli Jukka tupaan. Oskari ja Hurtta olivat kokonaan unhottaneet vanhat vihat, koska luistivat luunsa kiireimmiten kamariin; Jukan punaisenkirjaviin sääriin toki loivat ohi mennessään altakulmaisen silmäyksen.
Ensimmäisinä leikkuupäivinä ei tapahtunut ilmassa mitään muutosta. Taivas oli aina yhtä huikaisevan sininen, helle aina yhtä kuuma ja rasittava, mutta viidennen päivän ehtoolla laski aurinko pilveen. Leikkuuväki siitä päätteli, että Eliaan poudat vihdoinkin olivat lopussa, ja sade tulossa. Samat sanat lausui Herttalan isäntäkin, silmäillen ruispellolle, jossa leikkaamatonta alaa oli vaan enää kapea kaistale.