Iloisin silmänräpäys, ainakin Jukalle, oli se, jolloin isäntä avasi rahakukkaronsa ja rupesi maksamaan päiväpalkkoja. Hän alottikin Jukasta, laskien tälle kouraan puolitoista markkaa hopeata.
— Siinä on kuusi rahaa, sanoi hän samassa, ett'et sekaannu laskuissa.
— Kiitoksia, hyvä isäntä, vastasi Jukka, pahoitellen heti mielessään, ett'ei huutanut kuudettakin kertaa lujasti.
Tuli sitte Karunkin vuoro, mutta jalomielisesti hylkäsi hän rahat. Jos ottaisi makson, ei kehtaisi enää katsoa isäntäväkeä silmiin. Lähimmäisen rakkauden vuoksi olikin tullut leikkaamaan, eikä palkan vuoksi. Ystävyys vaan pysyisi heidän välillään muuttumatonna, ei muusta lukua…
Klaus veti suutaan nauruun, mutta emäntä käski Karun kamariin. Sinne meni Helmakin, huulet hienossa hymyssä, astunta kaiken kauniina. Äidin opetukset kantoivat väliin hedelmiäkin!
Peläten tulevansa puolihutikkaan, kuten muut miehet jo olivat, joll'ei ajoissa katsoisi eteensä, lähti Klaus joukkoineen pois. Sen verran oli hänkin jo nauttinut, että mielikuvituksensa oli herkempi. Se lensi kuhilaista, joita Herttalan pelto oli täynnä, syksyyn ja talveen, jolloin mylly pyörii yöt päivät huiman tuulen käsissä, ja viljakuorma tulee myllyn eteen ennenkuin toinen vielä ehti poiskaan.
— Kuule, Mari, sanoi hän lämpöisellä äänellä. Minä kuolen myllärinä, myllyn isäntänä, tarkoitan minä. Siinä ei auta…
— Myllärin renkinä sinä pikemmin kuolet.
— Ei, perhana vieköön. Myllyn isäntä minusta tulee. Rintani alla soi semmoinen sävel niin selvästi.
— Kuka sinulle antaa myllyn? Karu peri omansa ostokaupalla. Kyllä hän pitää huolen, ett'et sinä eikä kukaan muu sukulainen peri penniäkään. Jotkut puhuvat että testamentti on jo tehty.