— Kai se onkin. Enkä minä odotakaan perinnön kautta myllyä, mutta minä ostan rahalla. Kerran tulee joku onnenpotkaus, joka minusta tekee myllyn isännän, tulee, perhana vieköön, niinkin. Se sävel soi rintani alla niin selvästi.
— Älä turhia puhu. Mylly maksaa paljo. Kodin kohdalla erosi Jukka joukosta ja meni maantietä kylään päin. Kaisa silloin huusi:
— Minne sinä menet?
— Puotiin; ei ole vielä läheskään ilta.
— Odota, minäkin tulen.
Rouva oli Ainun kanssa puodissa, ja heillä oli tärkeä asia ratkaistavana. Herttalan emännän nimipäivä oli nimittäin seuraavana huomisena, ja lahja, jonka hänelle tällä kerralla antaisivat, oli vielä kiistan alaisena. Kankaita ja lasitavaroita oli nostettu alas tiskin täydeltä; rouva itse mieli antaa lahjaksi lasitavaraa, mutta Ainu tahtoi, että lahjan piti välttämättä olla kangasta. Rouva siihen vihdoin suostui.
— Jos kangasta annamme, ei muu sovi kuin tuo musta tylli, virkahti hän ja alkoi nostelemaan tavaroita jälleen paikoilleen.
Hänessä huokui koko olento hienoutta ja herramaisuutta, kauniista puvusta alkaen punajauhoitettuihin poskiin saakka. Kerran oli hänelläkin ollut kurjat päivänsä elettävänä, mutta ne pysyivät hyvästi salassa. Täällä ei kukaan tietänyt, että hieno rouva olikin mökistä kotoisin, ja että hän nuorena tyttönä lankesi pois siveyden tieltä ja läksi häpeäänsä pakoon kotiseudulta kauas kaupunkiin; siellä sitte elätti itsensä pesijättären raskaalla ammatilla. Mutta pian onnettomuus vaihtui onneksi, kurjuus rikkaudeksi. Lapsi kuoli puolen vuoden vanhana, ja heti sen jäljestä viskasi sattuma hänet Mikon läheisyyteen. Heti ensimmäisenä silmänräpäyksenä tunsivat molemmat sydämessään taivaallisen äänen sanovan, että he ovat luodut toisiansa varten. Mikko oli kyllääntynyt kulkijan elämään ja kiirehti vihille. Sitte he hommasivat paperinsa hyvään järjestykseen ja lähtivät matkustamaan yli yhdeksän meren, kahdeksan kaupungin. Onnen suosimina löysivät he täällä rauhallisen kylän, jonka yksinkertainen väestö ja omituiset olot olivat omiaan alkavalle kauppiaalle. Paitsi Mikkoa, eivät täällä muut kuin kirkonkirjat — ja nehän eivät osaa puhua — tienneet rouvan kirjavasta elämästä. Monikin, ja niiden joukossa Herttalan emäntä ensimmäisenä, uskotteli itselleen, ett'ei rouva saattanut olla syntyisin talonpoikaisista vanhemmista, koska hän käytti ylenmäärin hajuvesiä, vallitsi miehensä ja piti piikansa kovassa kurissa.
— Tylliä niin annetaankin. Ainu otti kyynärän ja rupesi mittaamaan kangasta Herttalan emännälle nimipäivälahjaksi.
Kun Jukka ja Kaisa tulivat puotiin, muuttui rouvan muoto ynseäksi, kiukkuiseksi. Hän kadehti ja vihasi sydämensä pohjasta Kaisaa. Köyhä kerjäläistyttö pyrki olemaan sievempi kuin hänen oma Ainunsa. Kaisatta olisi Ainu Helman jäljestä kylän kaunein tyttölapsi. Mutta raiska on tiellä. Sillä on suu pienempi, otsa ja kaula valkoisempi, kulmakarvat kauniimmat, säännöllisemmät. Ja niinkuin hyvälläkin, on sillä aina puhdas ja sievä puku, vaikka rohtiminenkin kelpaisi raukan ruumiin verhoksi. Sille sopii värikin mikä tahansa. Likaisenkeltainen kretonki, jota hän tahallaan sille keväällä kaupitti, näyttää nyt vaatteena peräti sievältä. Ja Ainulle kuin ei tahdo mikään väri sopia. Entä käytös sitte? Se vasta vihaksi pisti, sillä siinäkin oli hän Ainun täydellinen vastakohta; ei koskaan pyrähdellyt eikä töllistellyt suu auki. Ujosti, mutta vapaasti puhui ja nauroi, tuli ja meni. Jos se poloinen olisi varakkaasta kodosta, ei olisi kellään sanan sanomista, mutta…