III.
Miekkosella oli mielessä niin suuria tuumia, että Herttalan isäntä vallan hämmästyi. Uusi tupa piti rakennettaman ja perunamaata raivattaman tuvan ympärille kokonainen tynnyrinala. Mieluinen asemakin oli jo tiedossa. Kotosuon rannalla oli kaunis tilkka nurmea, joka oli Miekkosen mieltä kutkuttanut kymmenkunta vuotta. Kuokalla ja auralla saisi siitä paremman perunamaan, kuin kellään koturilla koko kylässä. Nurmen takaa alkoi tyyni väkevämultainen ja kaunis lehtimetsä, josta saisi tekomaata vaikka pienen torpan tilukset. Suonkulmakaan, joka nurmeen pistäikse, ei ole mikään raaka rahkasuo, joten siitäkin voisi tulevaisuudessa hyötyä. Työtä siellä vaan olisi yhdelle ihmiselle ijäksi. Lehtimetsässäkin on paikoittain kivi kiven kyljessä; mutta ne eivät ole suuria. Rautaseivästä tottelisivat kaikki muut, paitsi ne kaksi suurta siellä kulmassa, pellon aidan lähellä, ne täytyisi hypittää ruudilla. Ehkä Jukka, tultuaan mieheksi, tekee lehtimetsästä pellon, ehkä korjaa vielä suonkulmastakin viljaa. Häneltä itseltä jää se kaiketikin tekemättä. Jos hyvää terveyttä riittää, voi tuparakennus valmistua asuttavaan kuntoon neljän tai viiden vuoden kuluessa, perunamaasta voi tulla sato vuotta kahta aikaisemmin. Mutta niissäpä onkin sitte vanhan päivän vara. Kun ei enää kykene työhön, veistelee kotona lapioita, tadikkoja ja muita senlaatuisia kaluja; niitä joka talossa tarvitaan. Isänisän rakentama hökkeli siellä Toramäellä ei pidä enää korjaamallakaan tuulta eikä sadetta. Ja mitään ei saa kylvöön ikkunan alle. Kun asuu semmoisessa kanervamäessä, tuntuu siltä, kuin ei olisikaan vakituinen mies eikä olisi mitään huolta huomisesta; tuntuu niinkuin olisi aina matkalla ja eläisi vaan päivästä päivään. Jukankin tähden ovat tuumat välttämättä toteutettavat. Hän voi sairastua ja kuolla minä päivänä hyvänsä, samoin kuin vanhan hökkelin voi mikä tuulenpuuska hyvänsä vierittää maantien ojaan. Sitte on pojan elo ja elämä arvanpeliä. Yksi kova, sydämetön isäntä ja yksi kevytmielinen tytönhepsakka voi tehdä nuoresta rengistä, jolla ei ole mitään vakavaa maan päällä, heittiömen, maailmankulkijan. Mutta antaapas että on itsellä huoneet ja perunamaata. Jopa katsoo kaikkia maailman asioita syvemmältä; ei keikailekaan tanssituvassa viimeiseen asti eikä liioin lähde ensimmäisenä yökenkään. Perunamaan laventaminen ja muut senlaatuiset vakavammat kysymykset painavat aina mieltä. Sitte kun kukin kohta on paikallaan, sitte vasta tulee naiminen mieleen; aikanansa kukin asia…
Moista tervejärkistä esitelmää ei Herttalan isäntä ollut ijässään kuullut. Hämmästyksissään kysyi hän, josko Miekkonen vaatii häntä heti kontrahtia tekemään ja lähtisikö sitte kylään pyytämään isäntiä hirsitalkoosen.
Miekkonen naurahti omaan tapaansa, hiljaa ja pehmeästi. Hän ei ole hätämiehiä, ja talkoota ei aio ensinkään pitää, se kun olisi puolinaista kerjuuta. Omalla työllä piti kaikki ansaita. Hän ostaa hirret isännältä ja ajaa ne Kotosuon rantaan isännän hevosella; kohtuullisen makson eteen kaikki. Kun Jukkakin jo kokee ansaita minkä syömisellään kuluttaa, ja kun hän itse kaksikin vuotta kihnaa joka päivä työssä, lie saamista karttunut sen verran, että riittää sadan kuussylisen hirren hinnaksi. Suusanallinen kauppa riittää panemaan asian alulle. Mitä hänellä on vanhoja saatavia, merkitköön Oskari kirjaan, paperille; alle sopii sitte aina jatkaa ja lisätä mitä päiväpalkoista juoksee ja jää yli tarpeiden. Kerta viikossa tai pari kertaa kuussa tehtäköön tili, ett'ei mikään unhotu. Sitte kun saatavat kohoovat hirsien hinnan tasalle, ilmoittakoon isäntä hänelle. Sen pitempiä puheita ei tarvita. Jo ensi kesänä, kun vaan tulee sadepäiviä ja muuta joutoaikaa, kilkuttelee hän kiviä irti lehtimetsästä ja sommittelee niistä vähä vähältä kivijalkaa. Siten on kauppa vahva kahdenpuolen…
Herttalan isäntä ei voinut puhua sanaakaan ehdotusta vastaan, väärää ja itsekästä ajatusta kun ei huomannut koko jutussa; talon ainaiseksi eduksi oli alku ja loppu. Miekkosen kanssa menisi sitäpaitsi kauppoihin kuka isäntä tahansa, sillä hän on työmiesten paraita, sen tunnustaa jokainen, jonka työssä on vaan päivänkin ollut. Ihan sama, jos tekee yksin tai muiden kanssa, tarhassa tai metsässä; silmiä ei palvele koskaan. Hyvä työmies kuului isäkin olleen, siihen asti kuin kylkensä ja kätensä ruhjoi. Vahingot ovat Miekkosia tahtoneet aina seurata. Mikä niistä kuolee veteen, mikä ruhjoo luitaan, mikä muuten usein sairastaa. Heistä on kylään tullut ihan sananlasku: Huono onni kuin Miekkosella. Ehkä poikaa rupee onni seuraamaan paremmin. Ei se Oskarin kanssa ainoastaan itseään alakynteen jätä. Mutta mitäpä lasten riidoista! Yhden kerran on syy yhdessä, toisen kerran toisessa. Kun kääntävät selkänsä, ovat jälleen hyviä. Miekkosen suuret tuumat voivat toteutua, voivat jäädä vähempäänkin, mutta talon hyödyksi ovat aina. Kyllä Kotosuon rannasta leipää lähtee, kun on vaan mies, joka ottaa; tulisi sinne pieni torppakin, mutta niitty tekee kiusaa. Ei siellä riitä maata nurmeksi jättää…
— Kyllä minä suostun kauppaan. Et kai pelkää sinäkään veropäiviä.
— Hm! Mitäpä minä, vanha mies, noita pelkäisin?
— Mutta eihän yhteen huoneesen sataa hirttä tarvita.
— Minäpä aionkin tehdä kaksi, Jukalle toisen. Jos elän vanhaksi, ett'ei sitte tule ahdasta. Samalla vaivalla tulee suurempikin rakennus harjaan. Ja olkoon Jukan huone aikansa keskentekoisena.
— Niinhän tuokin on. Enkä minä ota sinulta hirsistä kalliimman jälkeen, kun olet ikäsi tehnyt meidän työtä. Mitä löydät kuivia, ne saat ilmaiseksi.