Kova meteli ja Hukan haukunta kuului samassa huoneesen. Jukka syöksyi joutuin ovesta ulos mäelle, siellä oli hirveä elämä. Hukka peijoona ahdisti Karun kanoja, kukko kirosi ja kanat kirkuivat surkeasti. Karu hyöri joukossa, tavoitellen lyödä rautaisella hiilikoukulla koiraa, mutta tämä hyppeli liukkaasti syrjään ja vältti siten joka lyönnin. Siunauksia ja kirouksia tuli tulvanaan Karun suusta.
— Herran Kiesusta! Nyt tuo pirulainen tappaa paraan munakanan. Huut, huut. Karu huimi hiilikoukulla Hukkaa, mutta ei saanut sattumaan; mäki sen sijaan tömähti joka lyönnille.
— Hukka, ole hiljaa nyt. Jukka ehti Karun ja koiran väliin.
Kanatkin samassa pääsivät pakoon huoneiden alle, mutta hirveästi ne piilopaikoissaankin vielä parkuivat ja kirosivat.
— Etkö sinäkin ole pirulainen? Niinkuin ei jo siinä olisi kylläksi, että itsekin saat syödä, niin otat vielä koiran piinattavaksesi ja rääkättäväksesi. Pitäisit kiittämän Jumalaa, ett'et kuole nälkään ja…
— Hau, hau, keskeytti koira, joka vihasi Karua kuin kuolemaa.
— Sinä hylky ja pirulainen. En minä enää pääse ovestani ulos, ilman ett'ei sinun leukasi heti ole käynnissä. Sinä senkin…
— Hau, hau, ärähti koira taaskin.
— Etkö pidä kitaasi kiinni? Karu iski voimainsa takaa hiilikoukulla vihattua eläintä, mutta Jukka ehti pistää jalkansa eteen.
Kova lyönti sattui polveen.