— Kuinka te nyt noin suutuitte? Eihän tuommoinen pieni raukka mitään kanaa tapa, leikillään vaan haukkuu ja kirmaa.
— Kyllä minä sille kerran näytän leikit; vartoo aikaa vaan, kyllä minä tasaan sen leukaluut. Karu lähti nilkuttamaan tupaa kohden. Vartokaas te pirulaiset. Kerran tulee vuoro vääräsuullekin.
Yhä sadatellen ja kostoa uhaten meni Karu tupaansa.
— Hukka, ole hiljaa nyt. Minä sain kipeän sinun tähtesi. Jukka kiersi housunlahetta ylös ja katseli suurta mustelmaa polvessaan. Se löi niinkuin sutta. Hukka, mennään pois Karun maalta, mutta ei onnuta kiusallakaan, vaikka kuinka kolottaisi.
Seuraavana päivänä meni Jukka Kaisan kanssa Herttalaan kylvöpellon ojia luomaan. Työtä kesti neljä päivää. Lauantai-ehtoolla saatiin suuri pelto kauniisen kuntoon; siemen oli kylvetty ja kynnetty sekaisin, ojat ja pientareet luotu puhtaiksi.
Auringon laskeissa lähtivät lapset iloisina käymään kotiin; kumpaisellakin oli hopeamarkka kädessä. He menivät Miekkosen mökkiin, mutta Hukka ei ollutkaan kotona. Jauholiemikin, jonka sille olivat aamulla tehneet kotkeloon maitoon, seisoi nurkassa koskemattomana.
— Kas sitä junkkaria, sanoi Kaisa, kun on raastanut itsensä etehisen oven alta ulos ja mennyt…
— Mummon luo, keskeytti Jukka. Minä tulen kanssasi teille.
Suuri oli lasten hämmästys, kun ei koiraa ollutkaan Annin luona. Heti alkoi tarkka etsiminen. Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin; Kaisa käsin koetteli kanervain juuretkin. Yhtenään kuului mäellä huuto:
— Hukka, Hukka.