Mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Jukka kynsi itsensä nurkkia myöden huoneiden katolle ja huuteli siellä, että kitalakensa väsyi. Turhaa työtä kaikki! Koira ei hiiskahtanutkaan isäntänsä huutoihin.
— Ei se kätkössä ole, sanoi vihdoin Kaisa. Tule pois katolta ja mennään maata; minä olen väsyksissä enkä jaksa enää etsiä. Ehkä se on mennyt kylään ja ehkä tulee kotiin yöllä tai aamulla.
— Ei se kylään yksin ole mennyt. Jukka pudottihe navetan katolta alas. Täällä se on jossain kätkössä; haetaan vielä joka loukko uudestaan.
He taas rupesivat hakemaan. Kaisa etsi koko kanervamäen ristiin rastiin, Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin. Lopulta oli hän kuin mielipuoli, tunkiotkin kuopi pohjia myöten.
Turhaa työtä oli kaikki etsiminen.
Väsymys lopulta tuli, ja molemmat lähtivät kotiinsa maata. Sinä iltana itki Jukka ennen nukkumistaan polttavan kuumia kyyneleitä.
Aamulla meni hän kylään, kävi jokaisessa talossa ja töllissä kuulustamassa, oliko kukaan nähnyt Hukkaa. Viittä viisaammaksi eivät kyselyt ja tiedustelut häntä tehneet. Semmoista täplärintaista koiraa ei kukaan ollut kylässä nähnyt, ja vasten silmiä väitti vielä joku irvihammas, ett'ei hakijallakaan ole semmoista ollut; aikansa huviksi muka vaan käy narrailemassa ihmisiä ja hälyä pitämässä itsestään.
Suuttuneena palasi Jukka kotiin, otti pallon ja meni mäelle heittämään lyyryä. Kyläläisiä ajoi Toramäen ohitse kirkkoon, mutta he saivat mennä hevosineen, sillä Jukka ei viitsinyt edes vilkaistakaan maantielle. Hän vaan heitti palloa ylös ilmaan ja heitti vallan hurjasti. Taivaasen ja pilviin asti olisi heittänyt, jos vaan olisi voimia riittänyt. Olisipa hän mielellään tarttunut myllyynkin kiinni ja heittänyt sen ojaan, joka juoksi kaukana Herttalan takana ja aina keväisin paisui leveäksi virraksi. Myllyn perästä olisi tullut punaisen aitan vuoro, ja sitte…
— Kuinka korkealle sinä jaksat heittää! Kaisa tuli Jukan viereen; huulissaan oli hymy, silmissään ihastus. Oletko jo käynyt kylässä?
— Jo minä kävin.