— Eikä ollut sielläkään.
— Ei ollut.
— No mihin ihmeille…?
Jukka samassa heitti pallon korkealle ilmaan; mutta käsi pettikin, ja heitto meni vähän vinoon. Kun pallo tuli alas, putosi se Karun kaalimaahan.
— Mihin ihmeille se sitte on joutunut? Juokse ottamaan pallo, niin menemme petäjän juurelle; minäkin heitän.
Jukka juoksi Karun kaalimaahan. Se oli aidattu ihan ikkunan alle, ja oli siinä kolme pientä sarkaa, jotka huolellisesti hoidettuina aina kasvoivat hyvin kaaliksia. Jukka juuri kumartui ottamaan palloa nauriin lehtien alta, kun kuuli yrmeän äänen huutavan:
— Sinä ilkeänaikuinen! Sydänpäivällä kehtaat mennä varkaisiin minun kaalimaahani. Ja Herra nyt auttakoon! Paraan istukkaan niskaan vielä sittekin. Laitatko luusi sieltä, sinä ilkeänaikuinen, taikka… Karulla oli kädessä härkin, ja sillä hän löi aitaan, niin että mäki kaikui.
Jukka ei vastannut sanaakaan, vaan otti pallon nauriin lehtien alta ja näytti sitä Karulle. Mutta samassa hän irvisti.
— Ähä, sinä pirulaisen kyynysilmä.
Jukka hyppäsi aidalle vastapäätä Karua, heittihe aidakselle retkalleen ja huiskutteli itseään kuni tasapainossa oleva vaaka. Siinä sitte irvisti toisen kerran.