Pian ehtivät lapset kiven luo. Kaisa heti huomasi, että sammaleita oli kynsitty kiven ympäriltä ja tiputettu luolan suuhun. Jukka ne potki pois ja katsoi kiven alle, mutta Hukkaa ei nähnytkään; oksia ja muuta rojua oli luola täynnä.
— Ei täällä mitään olekaan, vaikka minä niin varmaan luulin.
— Etkö näe tuota? Kaisa sormellaan osotti punaisen sukkasiteen päätä, jonka keksi sammaleissa, Hyviä tietoja sinulla olikin. Vedä jo kala maalle.
Jukka otti siteen päästä kiinni ja kiskasi; koiran raato tuli ulos.
— Oi, oi, sitä Karua! huudahti Kaisa. Jukka ensin parahti itkemään, mutta sitte hän suuttui, että huulensa vapisivat. Kostokin heti samassa tuli mieleen.
— Nyt minä vien sen salaa Karun kaivoon, uhkasi hän ja heitti selkäänsä raadon.
— Et saa viedä, kielsi Kaisa. Mummo ja Klaun väki eivät saa muualta vettä.
— No sitte minä heitän sen ikkunasta tupaan, että mätkähtää.
— Niin täytyy isäsi maksaa ruudun. Ei saa tehdä mitään pahaa, muista se.
Lasten palatessa istui Klaus Marin ja Kaisun kanssa rappusilla, ja tuvassa luki Karu ääneen jotakin hartauskirjaa; ikkuna oli auki, sillä kesäpäivä oli lämmin.