Polttimon jäljestä hommattiin pitäjään kansakoulu. Rovasti vanhus alusti homman, ja herrat myöntyivät tuumaan. Vanhan tottumuksen vuoksi eivät talonpojat käyneet kokouksissa. Kun saivat kuulla koulupuuhan, virkkoivat itserakkaasti:
— Hyvä että meidän pitäjä pysyy etunenässä.
Kansakoulun jäljestä tuli olutpanimon vuoro. Herrat olivat saaneet päähänsä, että ihmisellä, ollakseen onnellinen ja vapaa, pitää välttämättä olla tilaisuus pahaankin. Siten on laita kaikissa suurissa kaupungeissa ja sivistysmaissa. Molemmissa ovat hyvän- ja pahantiedon puut sikin sokin, mutta ihmiset ovat onnellisia ja vapaita!
Kirkonkylään, jossa kansakoulukin oli, päättivät herrat rakentaa olutpanimon.
Kaikki meni hyvässä ja laillisessa järjestyksessä. Kuntakokous, jossa panimon rakentamisesta päätettäisiin, kuulutettiin kirkossa kolmena pyhänä. Talonpoikia meni tusinan verran kokoukseen kuulemaan, mitä isällistä hyvää herrat taas puuhaavat. Asia ei jäänyt kovapäisimmillekään hämäräksi, sillä polttimon omistajan käly — hänkin oli rikas ja suurta sukua — valaisi sen päivän selväksi. Pullo-olut olisi terveellistä ravintoaineena ja helppohintaista juomana; sitä Saksanmaalla juovat vaimot ja pienet lapsetkin kaljan verosta. Oluen juonnin terveelliset vaikutukset näkyvät juojain kasvoissakin; iho on tervettä ja kaunista, kun sitä vastoin suomalaiset näyttävät kituvilta, taudin kalvamilta. Syy on yksinomaan juomassa, eli kaljassa ja piimässä. Paitsi että panimossa työmiehet saisivat työtä ja jokapäiväistä leipää, leviäisi siitä muutakin siunausta pitäjään. Ohran hinta nimittäin saattaisi nousta arvaamattomiin!
— Se oli viisaasti puhuttu, sanoivat talonpojat ja kumartivat syvään.
Paroni innostui puhumaan hyvän asian puolesta yhä kaunopuheliaammin. Mairittelematta tunnusti hän, että isäntäraukkain niskaan nojaa kaksikolmannesta koko yhteiskunnasta. Talonpoika tekee uudet maantiet ja ruokkii vanhat vaivaiset; talonpojan kukkarosta kouraa jokainen virkamies itselleen osan, niin unilukkari kuin maaherrakin. Mutta olutpanimo vaikuttaisi tuntuvan huojennuksen kunnallisissa verokuormissakin, ja sen se tekisi suorastaan rahassa. Seurakunnassa löytyi parikymmentä kylää, joka kylässä avattaisiin olutkauppa, ja jokainen olutkauppa verotettaisiin vähintäin sata markkaa. Siten vuodessa keräytyisi pariin tuhanteen markkaan rahaa kunnankirstuun.
Älykkäämmätkään isännät eivät osanneet odottaa niin loistavaa loppua.
— Se oli vielä viisaammin puhuttu, sanoivat he ja kumartivat syvempään kuin ensi kerralla.
Sitte piirtivät he puumerkkinsä kuntakokouksen pöytäkirjaan ja lähtivät pois, varmoina että ohran hinta kohdakkoin nousee arvaamattomiin, ja rahaa keräytyy tuhansin markoin kunnankirstuun.