Mutta suurisukuinen herra rupesi rakentamaan olutpanimoa kirkonkylään, ihan kansakoulun viereen. Raha teki ihmeitä tässäkin työssä. Ennenkuin kuntakokouksen päivästä ehti vuosi kulua umpeen, oli upea panimo valmis koneineen, jääkellarineen. Sitä päivää, jolloin ensimmäinen olutkuorma lähti pitäjälle, pidettiin panimossa suurena juhlana; miehiä kestailtiin runsaasti oluella. Hyvää se ei ollut, mutta hutikkaan siitä tuli.
— Se kai lienee tarkoituskin, sanoi muuan työmies, joka selväpäisenä ei puhunut kymmentä sanaa päivässä, mutta joka humalaisena oli iloisin mies maailmassa; eihän siihen muuten olisi pantu niin paljo humalan voimaa. Kun talonpojat polttavat viinaa tai panevat olutta, tarvitsevat he viljaa, mutta herrat ovat viisaampia, humalasta ja pihkasta panevat olutta ja perunoista polttavat viinaa. Mikäpä nyt eläessä ja iloitessa? Juokaamme, veikkoset ja sanokaamme: Eläköön herrat!
— Eläköön; huusi juopunut joukko. Ensimmäinen olutkuorma, joka panimosta lähti pitäjälle, kuljetettiin kauas syrjäkylään ja käännettiin Mikon pihaan. Olutkuorman jäljessä ajoi komeasti puettu herrasmies, ja hänkin, nähtyään puotirakennuksen toisessa päässä sinisen kyltin, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: Olutkauppa, käänsi hevosen kauppiaan oven eteen.
Pari talonisäntää sattui seisomaan raitilla ja näkemään sekä olutkuorman että herran. Isäntäin uteliaisuus heräsi viimeksi mainitun suhteen korkeimmilleen.
— Ei se ollut pappi eikä vallesmanni, sanoi ensimmäinen isäntä, mutta suuri herra se oli.
— Koska kellonvitjat loisti niin, lisäsi toinen. Mennäänpä sanomaan naapureillekin.
Hetken kuluttua seisoi raitilla joukko isäntiä. He neuvottelivat äänettöminä tuokion, kunnes rohkein sanoi:
— Mennään hemmetissä katsomaan. Eihän Mikko mikään herra ole, ett'ei sen luo kehtaisi mennä.
— Mikä herra se on? sanoivat toiset ilvehtien ja halveksien. Vanha hevoshuijarihan Mikko on.
— Eikä se sitä häpee tunnustaakaan.