Ani harva isäntä joi lasinsa tyhjäksi; useimmat vaan kastoivat kielensä ja rohkein virkkoi:
— Eihän sitä juo hittokaan, niin karvasta ja humalaista.
Kauppias ei pannut pahakseen moitetta. Kun olut ei kelvannut
vieraille, toi hän sikaarilootan pöydälle ja käski panemaan savuiksi.
Isännät sytyttivät sikaarit palamaan, mutta polttaa eivät muistaneet.
Puhekin sammui yhtä usein kuin sikaarit. Vihdoin rohkein isäntä kysyi:
— Mikä herra tänne äsken tuli?
Kauppias rupesi hymyilemään viekkaasti vierailleen ja iskemään silmää.
— Mikä herra? Hm! Siinähän on salaisuus, velikullat, joka teillekin maksaa tuhansia.
— Meillekin! huudahtivat isännät. Mitenkä se on mahdollista?
— Voi velikullat! Vieras, joka meille äsken tuli, on suuri tukkiherra. Hän ostaa metsiä ja maksaa niistä korkeita hintoja. Teilläkin, velikullat, on metsiä.
— On jok'ainoalla sorkalla.
— Ja hyviä metsiä onkin. Te saatte tuhansia markkoja.