Isännät sytyttivät sikaarit palamaan ja puhaltelivat savuja toistensa silmille. Kauppias hieroi käsiään ja iski tuttavallisesti silmää heille jokaiselle.
— Iloitkaa, velikullat. Nyt tuli ilon aika. Kipataan taas.
Tarjousta ei ottanut kukaan vastaan. Rohkein isäntä sanoi:
— Mutta jos se tukkiherra tulisi tänne; onhan olut herrain juomaa.
Koettakaapa mennä käskemään.
— Menkää niin, pyysivät toisetkin isännät. Kauppias noudatti isäntäin pyyntöä ja meni toiseen huoneesen, jossa tukkiherra istui rouvan kanssa puhelemassa. Hän oli noita oman voiman miehiä, jotka rengin alhaisesta asemasta olivat kavunneet tukkiherran kadehdittavaan ja kunniakkaasen virkaan. Kasvonsa olivat raa'an näköiset, mutta puku oli kallista verkaa ja kellonvitjat kultaa. Rahaväsky kaulassa ja muistikirja taskussa oli hän aina, minne ikänä tulikin, suurimman huomion ja kunnioituksen esineenä; puoli maailmaa kumarteli häntä ja hänen väskyään.
Niinpä isännätkin, kun tukkiherra tuli kauppiaan kanssa puotikamariin, nousivat seisomaan ja kumartivat syvään. Kauppias kaatoi olutta lasiin ja pyysi nöyrin sanoin herraa juomaan.
— Molskis sitte! Rahaväsky heilahti ja herra tyhjensi heittämällä lasin.
Isäntäin mielestä oli hän käytökseltään ylhäinen kuin kuninkaan kamaripalvelija.
— Teidän kunnassa on se oluttehdas. Herra itse täytti lasin ja tyhjensi sen äsköiseen tapaan.
— Hm! Rohkein isäntä naurahti ylpeästi. Tämä meidän pitäjäs on melkein kuin kaupunki. Täällä on herroja, kouluja, tehtaita. Hm!