Kauppias johti puhelun oikealle tolalle, huomauttaen herralle, että vieraat olivat järjestyksessä talonisäntiä, joilla jokaisella oli hyviä, aataminaikuisia metsiä.
— Metsää maailma on täynnä, vastasi herra, Siperiaan ja Araapiaan asti. Mutta joll'ette kuuseen kurota ja tavattomia pyydä, ostan teiltä jokaiselta metsää ja maksan rahat paikalla.
— Älkää pyytäkö sudentavalla hintaa, virkkoi kauppias.
— Jos niin teette, menen minä väskyneni toiseen kylään. Raha on aina rahaa.
— Ja puu on aina puuta, lisäsi kauppias, kaataen samassa olutta lasiin. Ei metsistä puutetta ole.
— Eikä hädin tulekaan. Molskis sitte! Eikö isännätkin juo?
— Ei me olla opittu olueen, vastasi rohkein, joka tavallisesti puhui toverienkin puolesta. Mutta kyllä me kaupat teemme.
— Tuntomme mukaan, lisäsivät toiset. Yksin joi herra oluen viimeiseen pisaraan ja pyysi sitte uutta noilla sukkelilla sanoilla:
— Löytyykö talossa vieläkin juomattomia oluita.
— Kyllähän niitä löytyy, vastasi kauppias, mutta minulla ei ole oikeutta myödä omissa huoneissani nautittavaksi. Jos nämä isännät rupeevat koiriksi…