— On valehtelematta?
Hymy levisi Klaun kasvoille, ja Miekkonen naurahti pehmeästi. Molemmat he nauttivat kevätillan kauneudesta. Pohjainen ja itäinen taivas oli rastaansuomuksellisessa pilvessä, mutta lännen ja etelän puolella oli sininen saarto, josta aurinko heloitti ja loi suomuksiin purppurahohdettaan. Heikko tuuli, joka kävi Herttalasta päin, oli lauheata ja kosteata, lunta oli enää vaan ohuelta pelloilla, ja Toramäen päivänpuolinen rinne oli jo kokonaan paljas.
— Kohta tulee ihana aika, sanoi Klaus, silmäillen myllyä, jota heikko kevättuuli hiljaa pyöritti.
— Kohta se tulee, vastasi Miekkonen.
Sitte kumpikin lähti kotiinsa.
* * * * *
Herttalan isäntä osasi menetellä järkevästi metsänsä kanssa. Hän möi vaan suuremmat puut, joista sai kalliin hinnan, ja joiden pelkäsi mätänevän, jos ikuisesti saisivat seisoa paikallaan. Metsä siten harventui ja tuli parempaan kasvuvoimaan. Mutta kauppasumma nousi sittekin niin korkeaksi, että kylän isännät sanoivat ihmetellen:
— Rikkaalla on rikkaan onni.
Emännät toivoivat, että Herttalan isäntä ostaisi metsän hinnalla tyttärelleen silkkipuvun, pojalleen juoksijaoriin ja vaimolleen kultakäädyt, mutta pahasti he pettyivät toiveissaan. Herttalassa ei tuhlattu penniäkään komeuteen. Urkkijain kautta tuli ilmi, mihin tarpeisin tuhannet markat aiottiin. Karu sai emännältä ongituksi, ett'ei rahoja edes lainatakaan, vaan ruvetaan niillä rakentamaan kivinavettaa ja kuokittamaan suurta aroa.
— Onhan teillä hyvä navetta, ihmetteli Karu. Mitä varten uutta?