Marin ruvetessa keittämään kahvia, puheli Miekkonen Klaun kanssa kontrahdista, joka vasta vuosikymmenen kuluttua tehdään Herttalan isännän ja Jukan välillä, mutta jonka kaikista ehdoista oli jo sovittu. Huoneiden vuokraa tuli tehdä kymmenen jalkapäivää vuodessa, mutta tonttialaan kuuluikin sitte koko nurmi. Lehtimetsän verotus oli mutkikkaampi ja vaikeampi. Lopulta sovittiin siten, että jokaisesta sarasta tulee tehdä jalkapäivä samana vuonna, jolloin siitä korjaa ensimmäisen sadon. Sitte kun koko lehdikko on muuttunut pelloksi, vaihdetaan jalkapäivät hevospäiviin siten, että Jukka tekee päivän viikossa talon työtä omalla hevosellaan ja omilla eväillään. Suonkulman verotus meni samaan tapaan, mutta sillä erotuksella, ett'ei päiviä muutettu hevospäiviksi. Kun koko kulma on peltona, tulee siitä tehdä kaksikuudetta jalkapäivää vuodessa, eli päivä viikossa. Kaikki nuo ehdot koskivat Miekkostakin; niiden mukaan sai hänkin kuokkia ja kyntää torpan valmiiksi vaikka kuinka pian. Sitä parempi vaan Herttalan isännälle.
— Siis kaksi miehen päivää ja yksi hevospäivä viikossa, sitte kun torppa on valmis, sanoi Klaus. Ei se hullummasti ole.
— En minäkään luulisi olevan. Ja onhan Jukalla vara tehdä kontrahti tai olla tekemättä, miten asiat sopivat. Minä en tee kontrahtia enkä torppaakaan, elän vaan mökkiläisenä kuten Toramäelläkin. Mutta kun nurmi tästä ympäriltä on muuttunut pelloksi, käyn minä kuokkani kanssa tuonne koivujen lähelle. Tehköön Jukka sitte miten tahtoo, kyllä meidän isäntä puheensa pitää.
Klaus tahtoi tarkemmin katsoa suonkulmaa, ja kun olivat juoneet kahvia, lähti hän Miekkosen kanssa ulos.
— Tuosta noin tulee sitte raja kulkemaan, sanoi viimeksi mainittu, osottaen kiveä suonrannalla. Koko kulma tulee kuulumaan Jukalle.
Klaus haki seipään ja tonki multaa näkyville.
— Yhtä mustaa se on täälläkin.
— Ei tämä mitään suota ole, vaikka sitä siksi sanotaan.
— Ei olekaan. Mutta mistä tänne saa savea?
— Tuolta, josta kesällä käydään Herttalaan. — Vainenkin, muistanhan minäkin sen.