— Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät tunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän Klaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka ei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.
— Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina teki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin suuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt kuin huhdassa.
— Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei köyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.
Kaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi Jukka hänet melkein joka sunnuntaina, joten ei tuntenut kovempaa kaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä, jolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja salaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli asianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.
— Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa, minulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota muistella ja ajatella.
Kaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä mieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja kauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten lapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen, kuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa äitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta kärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea sattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli, seisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana…
Toisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan markkaan. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa sarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun kanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä kalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan semmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.
Jukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki Oskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut rakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei kärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei puolestaan pannut suurta arvoa rengille.
— Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin sopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin täyteen.
Emäntä oli salaa samaa mieltä. — Ei siitä pelkoa, että leipä jää syömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.