— Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa, etkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna sille nimen.
— Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.
Vapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä perkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat metsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli Miekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei hän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen säästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:
— Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.
— Mutta jos kuolette.
— En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen tapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin nähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä. Että pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti juoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä asti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina ja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko vapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.
— Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan lootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.
Kun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään, herätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni itseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä miehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi isäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin tavallista enemmän.
— Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!
Vapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi Kaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli, ei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän pani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto lapsuuden ajoilta!