— Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin pahalla päällä tutulle pojalle.
Sydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta rupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka antoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan kestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:
— Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut, siirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä veripunaisiksi.
— Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa hypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse päin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.
— Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte äänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.
— Mitenkä niin?
— Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja sitä et tullut minulle ennen sanomaan.
— Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa itseäni.
— Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko minä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?
— En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu, että sinä mielelläsi katselet … meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni kuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat lohenneet kovan painon alta.