Kaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä syvimmässä.
— Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia juttuja, tuommoisia valheita?
— En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas ollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.
— No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe, etkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita, juoksujuttuja?
Kaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku kaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja kukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä hetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi säännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.
— Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen tapaan. Sano, etkö luota enemmän?
Suuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.
— Luotan, vastasi hän naurahtaen.
— Ylpeä ja epäluuloinen poika.
Kaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan paikalleen.