— Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.
— Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?
— Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja muita pieniä etuja.
— Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.
— Juuri sen.
— Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi talonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja…
— Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin vuotta kasvaa, nielee se talon törkyneen.
— Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei taida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää. Sinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi tapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka kärsii niin paljon, ett'ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän yöllä itkemään.
Keveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään. Useinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa ja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä tytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja äitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka tulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä maailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit. Pitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se maksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.
— Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi kättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.