— Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja kasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.
— On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa, sen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet väräjävät…
— Tulethan, Jukka?
— Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole tanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne, niin kysykööt.
Anna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän kylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista puheen ainetta.
— Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla sydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan minkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja nyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta kylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan viitsisit kumartua ottamaan.
Jukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia oli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se kuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.
Juotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja
Onnin kanssa.
— Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.
— Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret tehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me laulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka löin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.