— Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.
Herttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona. Rouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän nauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä. Semmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären tarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren olla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.
Herttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa lävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi liian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut punnita tarkalleen.
— Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan maantielle.
— Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni tyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle. Halveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:
— Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.
— Onhan niissä kahteen rekeen.
— Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran katsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä, miten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett'ei isän silmä koskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka nyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi ryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja tuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin kireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä hempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä nauraisi kylän siatkin.
— Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja katsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä hienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.
— Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää… Rouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti oven auki.