Tuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti. Siinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä kirjaintakaan uskonut.
— Sanohan, tunnetko?
Kalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo hänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui hän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta.
Päivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään nähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän laitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui hän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus huokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka vatsa pulleili höysteänä ja suurena.
Kun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen vihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt, joka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt. Pääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää.
Tuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus minä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien kuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin kävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi sirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun. Oli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin poikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni. Lauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat pojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun saivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset ystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten lie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien parveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen kera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija reilaan.
Kun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut siivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä, mutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti, ja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni. En ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän ei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven lävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun päin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa ja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat nyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista, teeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin hymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat.
Seisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi jotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän silitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui aina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne myhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan poika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä ne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli ja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja teeskentelemätön valaistus kasvoilla.
Erehtynytkö minä olin lopultakin?
Ihmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava, jonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä loi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja odottamatonta. Se oli tunne, että minun olisi pehmeä maatakseni, ettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani. Minun, joka olin niin monesti ankaralla kädellä rangaissut häntä, minun, joka olin pitänyt häntä epäsikiönä, pikku paholaisena.