Erityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia. Pyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita veitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan.
— Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei oltu kuulevinaankaan.
— Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet sanaa vastineeksi.
Vihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei nauttinut suurta arvoa toverien kesken.
— Mikä sinun nimesi olikaan?
— Ilmari, kuului lyhyt vastaus.
— Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä, juosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja suupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut.
— Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat.
Pari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja monien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu. Asianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu helähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että uusien olojen mukana seurasi uusi nimikin.
Jo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka syysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta ihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja pienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi perittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä kellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien kesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään romaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti punertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen säännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen otsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen piirretty.