Hän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara selittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet, jälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku täti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa lajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi.
Laitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli aina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä hyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin päivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei uuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello käytöstäkään kaiuttanut.
Metsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja äitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö. Silmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti hän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten ajatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi.
Pian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat tiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään laiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme, kun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja, joista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt edes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän mietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui olevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta.
Mainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta uinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan vastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen vahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden, kohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä kokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä oli huomattava taipumus.
Vastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien enemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä hänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli Imu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa huomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan joutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin, asteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä, toisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin yksin.
Väliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi toverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja punaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä, saattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta siihen mitään.
Pojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan kuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa ärsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan "Imu herraa", kävivätpä suotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui, käsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin surullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua kohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni, kun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä puhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja herkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat opettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti koskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät.
Tämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan. Poikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon, hienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin riisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että kaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on hylkyvillä kulkenut.
Kahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina. Koulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin ankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli ilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni sotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä vastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa, ja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse taloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin pari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko oli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti metsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin, ja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi metsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin.