Kuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt juoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle, he vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko tapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään, he vain juoksivat kilvan.
Heidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa oli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi.
Jälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä. Olivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät metsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään tuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset.
Vakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis. Olisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja kun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut omien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko kuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden silmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä ketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet puhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he lähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan tietään rauhassa.
Vihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti tehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme yksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni hänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä:
— Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui?
Tuhma työntyi ansaan.
— Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle.
— Sinä siis kuulit Imun parkuvan.
— Kuulin.