— Kuulivatko ne toisetkin?
— Kuulivat.
Tuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli hyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli sinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä.
— Miksi et mennyt Imun luo?
— Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni.
Hän valehteli rohkeasti.
— Tunsihan Reetukin sen.
Reetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen.
— Vaikka tunsi… mutta minä en tuntenut.
Viimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän Imun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen ilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi lattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en käsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi. Syyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän tovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi. Mestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi.