Tuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui.
— Minä en tiedä… minä en nähnyt.
Noita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja oltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi sanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt.
Aska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi kiireesti kotia kohden, kun oli nälkä.
— Juoksiko Krinu edellä vai jälessä?
Aska oli muistuttelevinaan tuokion.
— Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi.
Tein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi Askaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen ymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta.
— Jälessä minä juoksin.
— Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen.