— Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain.
Viimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he olivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa, suurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan tietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole takeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun.
Kuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme rangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille kaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat he rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä jättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen vuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli aikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä. Kun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään huoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi:
— No, mitä sinulla?
— Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua.
Luottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi kaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi, utelin kuitenkin perusteluja.
— Ei minunkaan polveni ole enää kipeä.
Siinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä typerältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään minuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus ennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa ahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni kuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa rangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta, vetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa, enkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari näytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä.
Seuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen silmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta kotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä ilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa, joka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä muuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä näin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen kirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin toisesta maailmasta. — —
Aika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo muuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut, henkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli hän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä välitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän sijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän viihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen koulupukunsa oli aina putosen puhdas.