Eikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa!
— Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin kerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle.
Lukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi.
— Enpä tiedä.
Hän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten hoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta.
— Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa kauas. Tuumihan sitä asiaa.
Kunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo kuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman suostumuksen.
Ilokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän antautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän minulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen ajatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni ei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten monesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä me aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien ilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa. Kovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä postimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan. Kerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa olevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin syystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli joutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista.
Monesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään, mutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin. Vuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma äidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että viimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi sattumalta vastaan osunut.
Tällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin minussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa merkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä aavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun tavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän tervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi usein siellä lukea läksyjään.