Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon? Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit, väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.
Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin, joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen. Ja kun minä kasvan suureksi… Oli toisinaan joku, jonka silmien säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —
Uuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten eteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen. Eikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin vain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen poika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka kokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin.
— Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista kyllä näin pojan nimen.
— Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus.
— Ikäsi?
— Käyn kolmeatoista.
— Miksi olet niin surullinen?
— On ikävä.
— Ketä?