— Isää, äitiä ja siskoa.
Vastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut linnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä.
— Miten vanha on siskosi?
— En muista… se on naimisissa sepän kanssa.
Kun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää ja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi selville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt edes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta paraastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa, jonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita jutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä:
— Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä?
— Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin selväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui.
Kerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä oli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua öitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja siskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin pyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta kuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä.
— Eihän sitte kannata ikävöidä.
— Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja älyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään.