— Kyllä pian tutustutaan.
Kokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää, kun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa takaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni rikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa epätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän piiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset vie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että kuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen pysähtyykään.
— Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin minä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen olkapäilleen… Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin.
Poika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni mitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat suuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista.
— Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko?
— Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus.
— Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin minä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman kypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi.
— Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi kerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily.
— Sitte me tullaan ystäviksi.
Toiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen. Vaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo raukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa nimitettiin »Mataleenaksi". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene sanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä. Oli jo entiseltä »Kirppu", "Faarao", "Aamen" y.m. Ja ne nimet olivat ahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo mainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui, kädet komeasti housun kikkareissa: