— Mataleena, morjens!
Nimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun. Mataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää, hänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi pääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja hyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä tuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja oli sittekin voitolla.
Tämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa. Edellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun ohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein suunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias, käynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti hyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi. Mutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan, johonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin mustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen niinkuin leikkitöikseen.
Tästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi, kuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän huolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa oli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista tultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan muuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei poikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä vilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä, ylihuomenna syyti törkyä kaivoon.
Mutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän isot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet valmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja miten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan minut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla ei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa.
Nauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut herkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili omaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten keltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan älmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa, Kalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä, kuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen huomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin, vaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa läksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa mukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan yläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin luettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista, kun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin merikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen silmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen oma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän retkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä ja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte luetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän erikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja ehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi. Koko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta viikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena kirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea kirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta ylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään poikki.
Silloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi minun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä naurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin kaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin.
— Veti suuren miekan tupestaan ja…
Se oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli ylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski pulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja pelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa, kun sillä on saalis hampaissa.
— Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo.