Harmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa jo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään, jonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli viidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu puutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo ja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena.
— Onko se Unto?
— On.
Häntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen nauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei kaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli sanalla sanoen luonnollista naurua.
Nähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi minussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa. Minä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen ollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo tiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin paremman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan niin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden pillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta rankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan sillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen, johon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse asiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle armahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan työn tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt järjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien tunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies joudu linnaan.
Olin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen asemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon tunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut muuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa oli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta milloinkaan suorittaa "veroja".
Rikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun, minä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin jouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin, ei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin yhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi rajoittaa ja supistaa pahan voimia.
Mutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski kaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko maassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva rouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin kauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan. Päinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja syyllisen pitää joutua rangaistukseen.
Ja sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine sivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi, minä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä haaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle rangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä jälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä syystä että hän tunnusti!
Riihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli verrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika, mutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain surua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin ettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista en ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen sijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä rohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. — — —