— Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta luonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä.
Hän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa ja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua terävästi.
Säälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin, minä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin sydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa, anna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin.
Kylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain keino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja ainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi. Hän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut karannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi lopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena, pölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama kuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi joka päivä.
Mutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta koko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu hallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan, jottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua.
Vapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden sijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen kertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte käyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla.
Tämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into.
Aamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun mieleeni juolahti kysyä häneltä:
— Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui?
Hän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut sanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon tietävän kysymättäkin.