Hänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin yhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan.
Rangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa olisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi tarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt eivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan itseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä, ja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä mahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin avataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän käsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun minä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä matkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan, vapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä kohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan.
Minä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun saattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain loukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu. Ja siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina ja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä vastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon tapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi sydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. —
Tapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden olin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut häneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni lävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto oli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia luomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille.
Tapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita eikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden. Olin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa, ja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta nokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin tuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen vuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista.
Aikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut hänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui luoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta huolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin esiin.
Kuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä, mutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin. Joukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti, hän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan muutenkin puhuivat kaikki asianhaarat.
Kun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu muutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto esiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen. Riihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen, hän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen, jossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen äkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein kursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea hymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä hetken vakavuudesta.
Mutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen pojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin sääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen rikoksessaan.
Ja niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa valossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka, jatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja ohjausta.