Kun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino oli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta. Toisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun työhuoneeseni.
— No, miten kävi? Annettiinko anteeksi?
— Ei annettu.
— Eikö isäntäkään antanut?
— Kyllä se antoi, mutta emäntä ei.
Asiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello oli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet eivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi kävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat myötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari kolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä käynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti. Minä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella häntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin, mutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen tuntehikkaasti:
— Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan.
— Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen.
Me olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä, mutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa.
— Minun on ikävä sitä poikaa.