Juttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että
Lilli oli minun tiliini pitänyt lystit.
— Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta.
— Eihän minulta kysyttykään.
— Juonittelija, mene kotiisi heti.
Kesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan Helsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut kotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun ilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi minuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat mielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin ystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät kaikkialla.
— Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki äiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä oikein mahdoin olla.
Äidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin kuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti aika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen kirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien äänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin tovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän sydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja masentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu siitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle.
Nyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja hyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin nähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen.
Hyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta puhella Lillistä minun kanssani.
— Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti kerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita?