— Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi.
— Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut?
— No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä keskivaiheilla.
— Entä toiveet, miten on toiveiden laita?
Tuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin olin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt.
— Voitte olla aivan liioitta huolitta.
— Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin, miten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi.
— On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen itsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin.
— Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin uskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka kun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään pahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun verran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki mennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan, varma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä villiintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te ette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä öinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin.
— Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen kehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja.