Hän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme hyvästeiksi toisiamme äänettöminä.
Toisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä pakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan karkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä saapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan minne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli joutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa silmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka oltiin suorilla ja selvillä vesillä.
Seuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin ilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri oli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen leikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin heti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi.
— Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä, vaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani.
— Olen, kuului yhtä vakava vastaus.
— Minne oli matkan määrä?
— Oli Helsinkiinkin.
— Ja muuannekin. Niinkö?
— Oli muuannekin.
— Minne muuanne?